Miten parantava kirjoittaminen auttoi minua selviämään masennuksesta ja uupumuksesta

Parantava kirjoittaminen on ollut minulle korvaamaton apu oman mieleni työstämisessä raskaimpien uupumuksen ja masennuksen vuosien aikana. Aloitin kirjoittamisen, vaikka minulla ei mitään aiempaa kirjoituskokemusta ollutkaan.

En ole niitä, jotka ovat lapsesta saakka pitäneet päiväkirjaa tai kirjoittaneet runoja pöytälaatikkoon. Lapsuuden päiväkirjoissa on vain joitakin yksittäisiä ja hajanaisia päiväkirjamerkintöjä.

Koin lapsuudessa päiväkirjan kirjoittamisen pitkästyttäväksi tapahtuneiden asioiden luetteloinniksi. Alkua pidemmälle en ollut koskaan siinä päässyt.

Miten parantava kirjoittaminen tuli osaksi elämääni

Löysin kirjoittamisen vasta nelikymppisenä. Olin menomatkalla kohti syvintä uupumusta ja masennusta ja tuli tarve päästä purkamaan johonkin omaa pahaa oloa.

Parantava kirjoittaminen lähti liikkeelle siitä, kun aloitin Loppuunpalaneen käryä -blogin. Annoin sille alaotsikoksi Elämää romahduksen jälkeen. En edes vielä ymmärtänyt olevani masentunut. Enkä käsittänyt sitäkään, miten syvästi uupunut olin.

Jälkikäteen voi vain todeta, että alaotsikkoon olin kuitenkin tullut kirjanneeksi pilkahduksen siitä, että kaikesta huolimatta toivoa on. Viisas kynä tiesi.

Blogin ensimmäisessä postauksessa kuvasin tuntoja, joita bloggaamisen aloittaminen minussa herätti. Vaihtoehtona oli päiväkirjan kirjoittamisen aloittaminen. Päädyin kuitenkin blogiin, koska halusin jakaa ajatukseni muille. Halusin tehdä itseni näkyväksi.

Oli toive, että joku löytäisi tekstini ja että niistä voisi olla jollekin apua. Oli toive, että joku kommentoisi ja voisimme saada virtaa toinen toisiltamme. Etsin tiedostamattani voimia vuorovaikutuksesta samanlaisten asioiden kanssa kamppailevilta.

Bloggaamista aloittaessa jouduin kohtaamaan omat häpeän ja riittämättömyyden tunteet. Voiko julkisesti kertoa, että on uupunut? Miten voi avoimesti myöntää, että onkin vajavainen? Ettei enää jaksa.

Muiden esimerkki kuitenkin kannusti. Yksi heistä oli Maija Ilmoniemi, joka bloggaa edelleen Mailife-blogissa. Sain toisten teksteistä apua. Hekin olivat myöntäneet omat heikkoutensa ja puutteensa. Järkeilin, että jos minullakaan ei ole tarvetta heitä siitä tuomita, niin ehkä minuakaan ei silloin kukaan tuomitse.

Alkuun päästyäni sanat alkoivat vyöryä minusta ulos. Aiheita ei tarvinnut hakea. Oli päiviä, jolloin saatoin kirjoittaa kolmekin lyhyehköä postausta.

Parantava kirjoittaminen teki minut näkyväksi

Bloggaaminen auttoi ymmärtämään, että myös minun tunteillani ja kokemuksillani on oikeus olla olemassa ja tulla näkyviksi.

En mainostanut blogiani missään enkä tiennyt hakukoneoptimoinnista tuon taivaallista. Kuin ihmeen kautta blogini kuitenkin löysi lukijoita. Silloin tällöin sain tuiki tuntemattomilta sähköpostia.

Se luottamus, jolla ihmiset jakoivat kanssani elämäntarinoitaan, oli sykähdyttävää ja liikuttavaa. Palaute kannusti ja ilahdutti. Toive, että voisin kirjoituksillani antaa muille jotakin, toteutui. Tunsin, etten ollut yksin. Tunsin, että pystyin olemaan avuksi. En ollutkaan aivan arvoton.

Kun kirjoittamisen ansioista asiat alkoivat jäsentyä. Syntyi paljon oivalluksia. Kirjoittaminen auttoi myös ohjelmoimaan ajatukset niin, että median informaatiotulvasta tuli poimittua talteen sellaisia tekstejä, jotka auttoivat eteenpäin.

Blogin kirjoittaminen hiipui, kun uupumus saavutti syvimmän pohjansa. Annoin sen hiipua, kun voimia edes siihen ei enää ollut. Kun voimat alkoivat palata, tuntui siltä, että blogin kirjoittaminen siinä muodossaan oli ohi.

Parantava kirjoittaminen muuttui päivittäiseksi aamusivujen kirjoittamiseksi. Siitä on tullut hampaidenpesuun verrattava rutiini. En mieti, huvittaisiko tänään, vaan herättyäni yksinkertaisesti kirjoitan tietyn ajan ennen muita aamutoimia.

Vanhan blogin ja kirjoitettujen aamusivujen tehtävä jatkuu myös sen jälkeen, kun aikaa kuluu. Silloin tällöin palaan lukemaan, mitä mielessäni on aiempina vuosina liikkunut ja miten olen voinut.

Vanhat tekstit tekevät näkyväksi, miten olen vuosien mittaan kasvanut. On huojentavaa huomata, miten eri tavalla nykyisin tunnistan sen, mitkä asiat ovat minun vastuullani ja mistä minä en ole vastuussa. Osaan nykyisin aivan eri tavalla pitää omat rajani.

Lue myös tämä >> Näin osoitat omat rajasi ja pidät ne

Yhä edelleen tunnistan itsessäni monenlaisia kasvun paikkoja ja niin tulee aina olemaan. Aiempien kirjoitusten lukeminen opettaa minua suhtautumaan itseeni armollisemmin ja lempeämmin.

On helpompaa suhtautua omaan vajavaisuuteensa myötätunnolla, kun tallella olevien kirjoitusten kautta on jotakin, mihin nykytilaa verrata. Muutos omassa itsessä tapahtuu aina hitaasti ja on vähittäinen. Ilman vanhoja tekstejä muutosta on vaikea huomata.

Vaikka työstettävää omassa itsessä tulee aina olemaan, omat vanhat kirjoitukset muistuttavat, että sitä on jo kulkenut varsin pitkän matkan. Siitä voi vain olla onnellinen ja tyytyväinen.

Näin parantava kirjoittaminen auttaa

Parantavan kirjoittamisen ansiosta

  1. olen ymmärtänyt, että myös minun ajatuksillani on oikeus tulla ääneen sanotuksi
  2. olen ymmärtänyt, että myös minulla on jotakin sellaista annettavaa, joka voi hyödyttää muita
  3. olen ymmärtänyt, että kelpaan, vaikka olen vajavainen
  4. sain oivalluksia ja huomioni kiinnittyi asioihin, joita alitajunta oli kypsyttämässä
  5. oma kasvu on tullut näkyväksi
  6. opin tuntemaan myötätuntoa itseäni kohtaan ja olemaan itselleni lempeämpi

Tämän kaiken parantava kirjoittaminen on antanut minulle. Miksi se ei antaisi sitä myös sinulle?

Lue tämäkin >> Kysy nämä 5 kysymystä itseltäsi, kun ajattelet: ”en osaa”

Haluatko myös sinä päästä alkuun? Haluatko apua siihen, että parantavasta kirjoittamisesta tulisi osa myös sinun elämääsi? Haluatko päästä kokemaan, miten paljon vuorovaikutus muiden kirjoittajien kanssa sinulle antaisi?

Lisää kursseista täällä >>

Luokat: Ulkopuolisuuden tunne